
Äideillä on rauhanturvaajan sydän
”Ripari-ikäinen lapseni käyttäytyy aika ajoin todella haastavasti. Se on kirjattu tiedoksi yhteen jos toiseenkin palvelusuunnitelmaan, esimerkiksi HOJKS:iin, niin monta kertaa, että tottahan se on. Ja kuitenkin aika usein hän käyttäytyy upeasti, hienosti, haasteisiinsa ja olotiloihinsa nähden suorastaan yli-inhimillisesti itsensä hilliten. Silti me kirjoitamme ’haastava’. Huonona päivänä saattaisin kirjoittaa haastava ja tarkoittaa mahdoton, rasittava, vaarallinen. Ja se hetki menisi ohi. Ja sitten katuisin, että leimasin hänet. Omissa silmissäni, ympäristön. Ennen kaikkea hänen itsensä.
Hän on jo mittaiseni. Olen selkeästi altavastaaja, auktoriteetin ohuella ankkurilla kiinni hänen maailmassaan. Se on pelottavaa, hänen fyysinen ylivoimansa. Kuitenkaan en tarkoita, että lapsi olisi pelottava. Pelottavia ovat tilanteet, joissa hänen on pakko juosta, pakko heittää, pakko huutaa. Haastava tilanne tulee iholle. Se saa minut hengittämään pinnallisemmin, jännittämään lihakseni, kiristämään hampaat yhteen. Kehoni haluaa suojautua ja paeta. Sielu käskee toimimaan ja turvaamaan. Äideillä on rauhanturvaajan sydän. Joskus se ei vain riitä.
**
Olimme asioimassa. Oli parturia ja ruokakauppaa. Hienosti meni, ja palkinnoksi oli ostettu kirja, jonka hän itse valitsi. Kymmenen metriä ulko-ovelle, kohta ollaan autolla. Silloin se tapahtuu. Hän ryntää juoksuun, suuntaa kohti kahvilaa. Arvaan jo: siellä on kuuma kahvipannu lämpölevyllä. Juuri sellainen pyöreä, joka räsähtää rikki niin ihanasti. Jokainen sirpale monistuu kuumassa nesteessä lattialle kelluvaksi kuvioksi, jonka onnen hän on oppinut tuntemaan. Hän näkee ja tuntee tuoksun ja lasin musiikin, odottaa huomiota, huutoa ja toimintaa – palkintoa. En saa häntä kiinni. Huudan niin että ääni särkyy. Epätoivosta, sillä tiedän, ettei kielto ehdi auttaa. Pelosta, sillä kahvilassa on jonoa, lähellä ihmisiä, jotka eivät ehdi alta, eivät näe mitä on tulossa. Häpeästä, sillä tämä on minun vikani.
Tartun kiinni sekä estääkseni enemmät sirpaleet että saadakseni hänet kurottautumaan takaisin luokseni, pois omasta maailmastaan. Haluan hänet tänne, missä lasissa kieriskely ei ole hyvä idea. Tänne, missä toiseen ihmiseen voi sattua. Pois kauniista onnesta sosiaaliseen häpeään. Ja hän suostuu. Katsoo silmiin, hymyilee ja sitten vakavoituu. Tässä olen. Tässä me olemme. Jotenkin meidän on oltava. Silloinkin kun rajat on rikottu. Etenkin silloin.
Rauhanturvaajia löytyi sillä kertaa kahviostakin. Kohtaamme kaiken kohtuuden ylittävää ymmärrystä ja pikkuveljelle mieleen jääneet sanat ’ei kuule haittaa, me ihmiset ollaan erilaisia’. Kävimme jälkeenpäin kiittämässä. Kannut oli vaihdettu automaattiin. Maailma tuli puolitiehen vastaan, eikä silloin jaksa kuin itkeä. Ei, vaikka miten olisi se ainoa turva, oppinut olemaan. Kiitos Café Linkosuo, Kauppakeskus Elo, Ylöjärvi. Lämpö ja ymmärrys, jota saimme, jäi mieleen loppuelämäksi. On muitakin perheitä, jotka tarvitsevat rohkeutta ihmisten parissa liikkumiseen ja voimia jaksaakseen lastensa kanssa harjoitella yhteisiä sääntöjä ja olemista. Heidän tulevaisuutensa tulee hieman enemmän mahdolliseksi teidänlaistenne ihmisten avulla.” – Sanna Salmela, Tampere
Tämän bloggauksen kuva on Instagramista, Tuiskuttajilta. Kiitos, ihanat Tuiskuttajat! ❤
Kannustustarinat ovat #kannustusryhmä-kampanjaan lähetettyjä ideoita, kertomuksia, toimintatapoja ja ajatuksia, joita julkaisemme tässä blogissa. Julkaisemme tällä tunnisteella myös #kannustusryhmä-tägättyjä somepostauksia. Seuraa ja jaa eteenpäin!
Lisää kannustustarinoita voit lukea täältä.