”Mua alettiin kiusata heti ensimmäisellä luokalla. Mulla ei ollu yhtään kaveria. Yritin päästä porukoihin mukaan, mutta mua ei otettu, paitsi ainoastaan silloin, kun opettaja pakotti. Toinen luokka oli samanlainen: ei kavereita, ei ketään kenelle puhua, ja mua kiusattiin. Haukuttiin rumaks ja läskiks. Mä olin ujo lapsi ja pelkuri, niin en uskaltanut kertoa äidille tai opettajalle. Kolmannella luokalla mä vaihdoin luokkaa ja sain uusia ystäviä. Mutta edelleen mua myös kiusattiin. Neljännellä luokalla kiusaaminen paheni, ja musta alettiin kirjottamaan vessan seiniin kaikkee pahaa. Mä olin huora, läski, ruma ja ällöttävä. Mun opettaja ei uskonu mua, vaan väitti, että mä olin itse sen kirjottanut koska halusin huomiota. Mun äiti usko sitä. Silloin meni kaikki luotto aikuisiin.

Mä en enää kertonu kellekään aikuiselle mun tilanteesta. Aloin esittämään kipeetä, ettei tarttis mennä kouluun. Viidennellä luokalla mä vaihdoin yhdysluokkaan, jossa oli myös kuudesluokkalaisia. Mua kiusattiin luokassa sekä välitunneilla. Mun opettaja kuitenkin huomas sen ja puuttui siihen heti. Hän sanoi, että häntäkin oltiin kiusattu, joten hän sitte tiesi, mitä mä kävin läpi. Kuitenkin, ku kiusaaminen vain jatkui ja jatkui, mä en kertonu siitä. Aloin masentua. Mietin usein, että tahdon pois täältä.

Kuudennella luokalla mä olin edelleen yhdysluokalla, mutta nyt meidän luokalle tuli viidesluokkalaisia. Mua kiusattiin yhä. Se oli kuudes kiusaamisvuosi putkeen: ainaista haukkumista siitä kuinka ruma, läski, huora ja ällöttävä mä oon. Mä uskoin siihen. Mulla alko univaikeudet. Nukuin 5–6 tuntia yöllä, ja tietysti esitin usein kipeetä. Mulle naurettiin tunnilla ja tehtiin pilkkaa opettajien nähden. Opettajien mielestä se oli hauskaa vitsiä, ja ne nauroi mukana. Mä olin sillonki vähän masentunut.

7. luokalla mun luokka meni uusiks, mut mun pahimmat kiusaajat tuli samalle luokalle. Mä vihasin itteeni yli kaiken, mutta mun äiti tai sisarukset ei huomannu mitään. Mun univaikeudet paheni. Nukuin öisin vain 3–4 tuntia ja lintsasin yli puolet liikunta- ja muistakin tunneista.  Mun välit yhteen entiseen ystävään katkes. Aloin jäämään kaveriporukasta pois. Puhuin siitä mun muille ystäville, ja se auttoi vähän. Kuitenkin mä vajosin syvemmälle kiusaamisen takia: mä aloin viiltelemään. Sitä jatku puoli vuotta. Ainoastaan mun paras ystävä tiesi. Sit mä lopetin. Mua auttoi se, että aloin puhumaan yhelle psykiatrille. Kuitenkin viiltelin aina välillä, kunnes lopetin sen kokonaan seiskan lopussa.

Mua kuitenkin kiusattiin, enkä uskaltanut kertoo kellekkää. Vaikka moni huomas sen, nii kukaan ei sanonu mitään. Kiusaaminen sai uusia muotoja: mua tönittiin välillä, haukuttiin päin naamaa, kirjotettiin lappuja, kuiskittiin ja kiusattiin anonyyminä netissä. Nyt mä oon kasilla, ja näin yli seitsemän vuoden jälkeen mä voin sanoo, että vihdoin mun kiusaaminen on loppunu. Mä alan pääseen vihdoin ja viimein mun syvästä kuopasta ylös kohti kaunista pintaa. Alan hyväksymään itteeni sellasena ku oon. Mä en halua että KUKAAN joutuu kokemaan samaa kun mä. Mä tiedän että moni on jo joutunu. Mut se et mä nään jotain pieniä ekaluokkalaisia yksin, on kamalaa. Se sattuu, koska mä tiedän miltä se tuntuu. Arvostan tosi paljon kiusaamisenvastaista työtä. Kiitos! 🙏 ” – Milla-Nea, 14.

Tämän bloggauksen kuva on Tajua mut! -hankkeen Instagram-postauksesta.
Tajua Mut! -toimintamalli auttaa huomaamaan syrjäytymisuhassa olevan nuoren tilanteen ennen kuin ongelmat pääsevät kasvamaan liian suuriksi. Lue lisää: www.tajuamut.fi. Kiitos jakamisesta! ❤

---

Kannustustarinat ovat #kannustusryhmä-kampanjaan lähetettyjä ideoita, kertomuksia, toimintatapoja ja ajatuksia, joita julkaisemme tässä blogissa. Julkaisemme myös #kannustusryhmä-tägättyjä somepostauksia. Seuraa ja jaa eteenpäin!

Lisää kannustustarinoita voit lukea täältä.