Kannustettuna pystymme yleensä parempaan, jaksamme pidemmälle, kestämme enemmän ja pääsemme lopputulokseen, joka on parempi kuin mihin yksinämme, ilman kannustusta, olisimme yltäneet. Kannustamme toisiamme olemaan luovuttamatta, antamatta periksi ja jaksamaan vielä vähän lisää.

Mutta voisiko toista joskus kannustaa myös luovuttamaan? Antamaan periksi tai jäämään sängyn pohjalle sen sijaan, että kannustettuna nousisi taas ylös ja ottaisi vastaan kaiken sen, mitä päivä tuo tullessaan?

Tällä hetkellä psykologian alan tutkimuksissa puhutaan paljon resilienssistä. Suoraan suomennettuna se tarkoittaa kimmoisuutta; ilmiönä se on sitä, että jaksaa nousta aina uudestaan, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Ei lannistu, vaan oppii sekä omista että muiden virheistä ja jatkaa eteenpäin aina vain vahvempana ja vahvempana.

Mutta onko resilienssillä jokin maksimimäärä? Onko olemassa kohta, jossa ihminen on jo niin vahva, ettei hän tarvitse eteensä enää yhtään ainoaa vastoinkäymistä, josta voisi taas ottaa opikseen ja vahvistua entisestään?

Mitä tapahtuu yhteiskunnassa, jossa jokaisen tavoitteena on olla vahva, kestää enemmän kuin muut ja olla välittämättä siitä, että joku satuttaa, sanoo pahasti tai jättää kokonaan huomioimatta? Jos menestymisen ja selviytymisen edellytyksenä on vahvuus, niin miten käy herkkyydelle ja uskallukselle myöntää, että nyt en enää jaksa, nyt olen kestänyt jo liikaa ja liian kauan, eikä näin voi enää jatkua?

Kestävimpienkin superpallojen kimmoisuus alkaa hapartua silloin, kun niitä on pitkään ja toistuvasti heitetty päin kovaa ja karkeaa seinää. Kiusaamisen ja ulkopuolelle sulkemisen suhteen kyky sietää ja olla välittämättä voisi monella meistä olla hiukan heikompikin.

Hankalalla hetkellä viisas ystäväni kannusti minua luovuttamaan. Aina ei ole pakko kestää, joskus voi myös sanoa ääneen, että tämä oli nyt se Viimeinen Kiusaus.

Kirjoittaja on kasvatuspsykologian apulaisprofessori, Kouluhyvinvoinnin erikoistumiskoulutuksen johtaja Niina Junttila, Turun yliopiston Opettajankoulutuslaitos ja Lastenpsykiatrian tutkimuskeskus.

—-

Niina on Turun yliopiston Opettajankoulutuslaitoksen kasvatuspsykologian oppiaineen apulaisprofessori, johtaa opettajille suunnattua Kouluhyvinvoinnin erikoistumiskoulutusta ja tekee lasten ja nuorten psyykkiseen hyvinvointiin liittyvää poikkitieteellistä tutkimusta muun muassa Lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksella. Tällä hetkellä erityisenä kiinnostuksen kohteena on kiusaamiseen ja yksinäisyyteen vahvasti linkittyvä ostrakismi eli tahaton tai tahallinen sosiaalisen kivun tuottaminen sillä, että jätetään ulkopuoliseksi tai huomaamattomaksi.